Miten kaikki alkoi ?

Tulimme Saukkolaan, ajoimme peltojen halki. Talot olivat siellä täällä kumpujen päällä kuin omilla saarillaan. Ohitimme Hyrsylän mutkan, jossa on Aira Samulinin komea karjalainen talo ja veturi, mutta emme pysähtyneet katsomaan. Meillä oli kiire katsomaan tonttia.

Heti ensinäkemältä ihastuin – paikka oli villi, ryteikköinen ja asumattoman näköinen. Tonttiin kuului kaksi osaa, ylempi metsäinen osa ja alempi rantaosa, joita tie erotti. Olimme tienneet tiestä, joka ikävällä tavalla oli rannan ja ylätontin välissä. Mutta paikan päällä se ei näyttänytkään niin pahalta. Oikeastaan koko tontista ei näkynyt muuta kuin tien vieressä pieni varasto, jonka katon päälle oli kaatunut iso lahonnut puu. Rantaa saattoi aavistella tiuhan pajuryteikön takaa. Yritimme päästä tontille paristakin paikasta tieltä, mutta pensaikko oli niin tiuha, ettei läpi päässyt. Mieheni halusi jo lähteä. ”Ei sinne pääse, lähdetään jo”. Minulla oli kuitenkin tunne siitä, että tämä paikka oli pienen seikkailun arvoinen. Kiersin toista tietä vähän matkaa ja löysin aukon, josta ojan yli pääsin pajukon läpi. Oli kuin olisi tullut satumetsään. Isot, sammaleen peittämät konkelot puut, tiuhan, kuusikon hämärässä puiden alla paljas maa. Upea metsikkö tuntui kuin olisi sukeltanut paikkaan, joka oli eristyksissä koko pahasta maailmasta. Kuumana päivänä metsikön viileä henki tuntui vain ihanalta. Satumetsä, metsän ihanin paikka ja Onnimannin metsä ja kaikki mitä siinä voisi tehdä.

Järvi oli aika pieni, vajaa kilometri pitkä ja puoli kilometriä leveä. Mutta meidän rantamme oli pieni lahti ja sitä ympäröivät kapeat tiheä kasvuiset kapeat niemet. Puut kaartuivat veden ylle, lumme kukki vesiheinän ympäröimässä poukamassa ja näky oli salaperäisen villi. Köynnöskasvit kiersivät pitkin suuria puoliksi kuolleita pajuja. Veteen oli kaatunut lehdessä olevia runkoja. Linnut visersivät – tiesin, että tämä voisi olla se oikea. Miehenikin innostui, erityisesti koska tontilla ei ollut valmiiksi rakennettuja mökkejä ja päätös oli valmis. Kaupat tehtiin ja saimme tontin edullisesti. Muut ostajat olivat epäröineet tiuhan viidakon ja vinojen konkelopuiden edessä.

Myöhemmin huomasin, etten ollut edes miettinyt millainen pohja järvessä oli. Sehän oli niin savinen, ettei pohjaa koskaan EHKÄ tulisi näkemään. Miten lähellä naapurit olivat jne. Mutta emme ole katuneet. Tontti on tuottanut meille onnea ja puuhaa. Ajanvietteestä ei ole ollut tontin oston jälkeen koskaan pulaa. Uinuvat mahdollisuudet rehottavassa luonnontilaisessa maisemassa luultavasti viehättivät meitä molempia. Mitähän siitä syntyisi, kun raivaisi tuon ja tuon paikan.

Monesti esineessä ja tilassa olevat mahdollisuudet, epävalmius ja aiheet ovat kiehtovampia kuin valmiit ja silotelleet esineet, joista vaihtoehdot, epävarmuus ja ikä on karsittu. Vanha, rapistunut, koristeellinen talo herättää realistisessa rakentajassa kauhun tunteita, mutta epärealistisessa romantikossa se synnyttää haasteen sen sisältämän potentiaalin vuoksi. Kuitenkaan ei romantikkokaan jätä silleen, vaan pyrkii ahkeralla uurastuksella poistamaan ihailemansa epämääräisyyden. Vasta viimeaikoina on sisustuslehdissäkin alkanut olla rapistumisen ja ajan jälkien koristamia esineitä ja tiloja. Vanhojen esineiden alkuperäisen maalin arvostus, myös hinnassa, on lisännyt ”silleen jättämistä” onneksi.

Tontin savisuus sai minut etsimään netistä savi -sanalla asioita ja kuinka ollakkaan löysin arkkitehti Teuvo Rankin sivut messutalon savirakentamisesta ja olin koukussa. Pulmana oli vain taivutella inssimieheni innostumaan sitä. Hirsimökki oli hänellä mielessä, mutta enhän jaksaisi nostella hirsiä, joten heinäpaalin ja saven yhdistäminen houkutteli minua. Perehdyimme savirakentamisen oppaisiin ja liityimme saviyhdistykseen ja kävi vähitellen selville, että olisi aivan idioottimaista rakenyaa mistään muusta kuin savesta mökki.